tallottu

Viime yönä (huom. olen varmasti ollut entisessä elämässäni kissa, koska yöt on ilmeisesti tehty valvomiseen!) mietin, että entäpä jos minä tosiaankin lähden lätkimään täältä. Pakkaan kimpsut ja kampsut ja sanon heihei. Lopulta vollotin yksin sohvalla ja kuulin makuuhuoneesta asti miehen kuorsauksen. Kuuntelin sitä aikani ja nukahdin.

Minulla on mies joka ei osaa antaa minkäänlaista läheisyyttä tai sanoa edes sitä surullisen kuuluisaa 'ihan sama' -tokaisua. Hän on mielummin hiljaa ja tekee omia hommiaan. Kerran hän jopa sanoi itse (sen muutaman kerran kun olen lypsämällä saanut sen puhumaan!) ettei välitä mistään kyöhnäämisestä. Siis onko sellaista ihmistä olemassakaan! Itse voisin kyöhnätä, flirttailla, kosketella ja pusutella jatkuvasti! Minut on herranjumala luotu siihen ja sitten minulla on aivokuollut mies. Mistä hemmetin kiven kolosta minä tuommoisen olen mukaani tempaissut!

Mietin myös, mihinkä on kadonnut se itsenäinen ja vahva nainen. Mihinkä ovat kadonneet kaikki sinkkuystäväni, joidenka kanssa vietettiin pirun mukavia iltoja laulaen, juoden ja poltellen röökiä olkkarin sohvalla. MISSÄ NE ON?

Itsenäisestä ja vahvasta naisesta on jäljellä enää kulmahuikka, ei juurikaan mitään. En voisi edes kuvitella mitä olisi elämä jossain pienessä koirankopin kokoisessa yksiössä, minä ja kaksi kissa. Minä itse olisin vastuussa kaikesta, minä itse maksaisin laskut ja tekisin ruuan (ja hakisin sen myös kaupasta!). Huomaan pääseväni liian helpolla, laiskistun kun elän miehen siivellä. Rahallisesti pärjäisin yksinkin, en vain halua "tuhlata" rahojani mihinkään hölmöön kotitaloushömppään.

Huomaan myös kuinka tämä pirullinen oravanpyörä on vienyt ystäväni, niitä on enää muutama pirttihirmu jäljellä. Ei enää ketään, jolle soittaa että nyt vipattaa menojalkaa. Parisuhde pilaa hyvät ryyppykaverisuhteet.