yksi kylmä olut, kiitos.

Illalla minulle tuli semmoinen fiilis, että nyt on päästävä ihmisten ilmoille. Minun teki yksinkertaisesti mieli vetää kunnon kännit. Olen ollut monta viikonloppua kotona neljän seinän sisällä, joko töiden tai seuran puutteen vuoksi. En kehtaa lähteä yksin baareihin, se näyttää säälittävältä ja etenkin tuntuu omasta mielestäni. Silloin on tyrrky olo, enkä minä sitä halua. Haluan vain nähdä ihmisiä, muitakin kuin valittavia mummuja jotka ovat jo parhaat päivänsä nähneet.

Tuudittauduin sitten uneen kiduttamalla itseäni. Muistelin nimittäin niitä hetkiä, kun minulla oli vielä ystäviä. Tai onhan niitä vieläkin, mutta ovat kummasti aina piilossa kun pitäisi keksiä jotain yhteistä tekemistä. Silloin ennen, hyvinä aikoina, nähtiin perjantaina jo hyvissä ajoin jossain pikkukuppilassa ja otettiin muutamat oluet, ehkä terassin lämmössä. Paineltiin sitten jonkun luo saunomaan, syömään, juoruamaan ja juomaan. Illasta siirryttiin jonkun auton kyytiin laulamaan ja juomaan. Ehkä myös vähän juoruttiin ja naurettiinkin. Lopulta löysimme itsemme baareista keikkumasta ja aamulla yleensä jonkun miehen kainalosta tai ystävien luota. Aamulla karisteltiin edellisen yön tomut niskasta ja soiteltiin kaverit jälleen jonkun luo kasaan. Oli pakko saada pitsaa, katsoa joku nyyhkyleffa ja juoruta. Kun edellisestä päivästä vihdoin selvittiin omille jaloilleen, aloitettiin sama rumba uudestaan.

Ei mikään voi korvata tyttöporukassa vietettyjä hetkiä. Joku aamu vain sattui käymään niin, ettei porukkaan enää palattukaan. Jäätiin sen edellisen yön leijonan luo syömään pitsat ja jakamaan koko elämä sen kanssa pyykkivuoria myöden. Sinne jäivät tytöt ja siellä ovat vieläkin. Ehkä he kuvittelevat, että minäkin asettuisin jo aloilleni. En halua.