naapurin villit kakarat

Mä olen korviani myöten täynnä naapurin mukuloita. Ne penteleet on kasvatettu ehkä multapellossa tai kynnösmaalla, jos on kasvatettu ollenkaan. Kukaan ei ehkä koskaan ole kertonut niille, että maailma ei pyöri heidän napansa ympärille. Saman tarinan voisi kertoa myös heidän äidilleen.

Kolme oikein soman näköistä tyttöä. Somaa niissä on vin se ulkokuori. Syksyisin lentelee ruusunmarjoja ikkunoihin, tuskin niitä heittelee naapurin kuuro mummokaan. Pihalle ilmestyy ällöttävän iloisen värisiä muovileluja, eikä niitä siivota pois. Minä ajan autolla niiden yli ja myhäilen innoissani. Seuraavassa hetkessä kuulen kotiini asti kovaa parkua ja jatkan myhäilyäni.

Lapsukaisilla on tapana leikkiä kotonaan turhankin äänekkäästi ja voimakkaasti hypähdellen. Olen usein toivonut, että painovoima katoaisi ja voisin hyppiä vastalahjaksi omassa katossani. Sen sijaan laitan telkkarin täysille ja otan erän kopitteluharjoituksia tennispallolla kattoa vastaan. Mukavaa ja kehittävää.

Kakarat soittavat ovikelloamme juuri kun olen saanut yöpaidan päälleni ja vain siksi, että haluavat silittää kissaamme. Argh. Ovat niin kiinnostuneita kissastamme, että painavat nenänsä jälkiä ikkunoihimme vain nähdäkseen vilauksen kissastamme.

Penskat eivät tiedä, että autonalle jääminen sattuu. Se sattuu enemmän kuin lelun hajoaminen. Pihasta lähtiessäni, on mahdotonta tietää mistä ne juoksevat auton alle, taakse tai päättävät laskea pulkalla päälle.

Eikä niiden äiti välitä, se vetää kessua ja juoruaa puhelimessa. Hyppikööt muksut missä tykkää.