montaa mieltä

Mä olen aivan sekaisin. Olen ehkä rakastumassa omaan mieheeni uudelleen, mutta samalla en voi unohtaa mieheni uutta ystävää tai herra H:ta.

vihdoinkin

Minä sain sunnuntai-aamuna seksiä. Omalta mieheltäni. Tuskin kesti edes minuuttia. Sitten pitikin hakea apteekista jälkiruokaa.

mä oon liekeissä, pannaan menee

Nyt se on myrkyn lykännyt! Minun isännällä on uusi ystävä, joka on niin syötävän hyvännäköinen että panisin sitä viikon pelkästään lämmittelynä. Ja perkele se on vieläpä palomies!

Tämä palomies on alkanut hiipiä märkiin uniini ja herra H on jäänyt taka-alalle. Kyllä se siellä taka-raivossa vieläkin silti kummittelee.

en tiedä. tarvitseeko minun?

On niin helppoa jäädä roikkumaan tähän vitun paskaan parisuhteeseen, jossa elämä on helppoa mutta niin pirun vaikeaa. Tässä parisuhteessa minun on mahdollista asua 100 neliön puutalossa 30 neliön betoniluukun sijaan. Tässä parisuhteesa minulle jää rahaa myös syödä, koska on kaksi henkilöä kantamassa rahaa kotiin. Tässä suhteessa minun ei tarvitse käydä kaupassa (mitä vihaan yli kaiken), vaan mies hoitaa sen. Tässä suhteessa on helppo elää, koska sukulaisetkin pitävät miehestäni. Jollain tapaa myös minä pidän miehestäni.

Kaipaan sitä rakastumisen tunnetta. Huumaa ja kaikenlaista lässytystä. Kaipaan älyllistä juttuseuraa ja SEKSIÄ! Muutakin kuin örinää ja murahtelua viereiseltä sohvalta.

Kaipaan vierelleni toista ihmistä ajoittain. Kaipaan myös rauhaa.

Ihminen tahtoo kaikkea mitä hänellä ei ole. Kiharatukkainen haluaa suorat hiukset jne. Onko se oikeasti niin?

Olen alkanut huomata miehessäni narsistisia piirteitä. Samoja piirteitä, joita tunnistan isästäni. Tiedän mitä siinä helvetissä on elää. Näin sitä koko lapauuteni. Isä kyykytti äitiä mennen tullen, enkä todellakaan aijo taipua samaan kohtaloon.

Missä on hyvä ja kuinka päin? Ja miksi se sama mies saa polveni aina veteliksi. Jo pelkästään hänen autonsa näkeminen tekee minusta levottoman.

seisoa

Minulla on todisteita, että minun miehelläni seisoo sittenkin! Ei, en päässyt koskemaan sitä. En edes näkemään itse vehjettä.

Revin miehen ylös potkimalla aamulla, että nyt ois päästävä töihin ja alappa lähteä viemään kun kerran auton itsellesi haluat päiväksi. Mies pomppasi ylös ja vetäisi verksat jalkaan. Minä näin kuinka housuissa kohosi mahtava aamustondis. MINÄ NÄIN!

Voi miten minä kaipaankaan sitä. Jos edes vähän.

Voiko minun elämäni olla enemmän Anna-Leena Härkösen Ei kiitos -kirjasta kopioitua. Paitsi etten ole nelikymppinen, enkä saa edes säälistä pientä kosketusta muumioituneeseen värkkiini omalta mieheltäni.

Mitähän tämä helvetin elämä on kymmenen vuoden päästä kun nyt on jo näin kuivaa (paitsi viinan suhteen). Elänkö minä tässä nyt säälien itseäni vai miestäni?