en tiedä. tarvitseeko minun?

On niin helppoa jäädä roikkumaan tähän vitun paskaan parisuhteeseen, jossa elämä on helppoa mutta niin pirun vaikeaa. Tässä parisuhteessa minun on mahdollista asua 100 neliön puutalossa 30 neliön betoniluukun sijaan. Tässä parisuhteesa minulle jää rahaa myös syödä, koska on kaksi henkilöä kantamassa rahaa kotiin. Tässä suhteessa minun ei tarvitse käydä kaupassa (mitä vihaan yli kaiken), vaan mies hoitaa sen. Tässä suhteessa on helppo elää, koska sukulaisetkin pitävät miehestäni. Jollain tapaa myös minä pidän miehestäni.

Kaipaan sitä rakastumisen tunnetta. Huumaa ja kaikenlaista lässytystä. Kaipaan älyllistä juttuseuraa ja SEKSIÄ! Muutakin kuin örinää ja murahtelua viereiseltä sohvalta.

Kaipaan vierelleni toista ihmistä ajoittain. Kaipaan myös rauhaa.

Ihminen tahtoo kaikkea mitä hänellä ei ole. Kiharatukkainen haluaa suorat hiukset jne. Onko se oikeasti niin?

Olen alkanut huomata miehessäni narsistisia piirteitä. Samoja piirteitä, joita tunnistan isästäni. Tiedän mitä siinä helvetissä on elää. Näin sitä koko lapauuteni. Isä kyykytti äitiä mennen tullen, enkä todellakaan aijo taipua samaan kohtaloon.

Missä on hyvä ja kuinka päin? Ja miksi se sama mies saa polveni aina veteliksi. Jo pelkästään hänen autonsa näkeminen tekee minusta levottoman.