en tiedä. tarvitseeko minun?

On niin helppoa jäädä roikkumaan tähän vitun paskaan parisuhteeseen, jossa elämä on helppoa mutta niin pirun vaikeaa. Tässä parisuhteessa minun on mahdollista asua 100 neliön puutalossa 30 neliön betoniluukun sijaan. Tässä parisuhteesa minulle jää rahaa myös syödä, koska on kaksi henkilöä kantamassa rahaa kotiin. Tässä suhteessa minun ei tarvitse käydä kaupassa (mitä vihaan yli kaiken), vaan mies hoitaa sen. Tässä suhteessa on helppo elää, koska sukulaisetkin pitävät miehestäni. Jollain tapaa myös minä pidän miehestäni.

Kaipaan sitä rakastumisen tunnetta. Huumaa ja kaikenlaista lässytystä. Kaipaan älyllistä juttuseuraa ja SEKSIÄ! Muutakin kuin örinää ja murahtelua viereiseltä sohvalta.

Kaipaan vierelleni toista ihmistä ajoittain. Kaipaan myös rauhaa.

Ihminen tahtoo kaikkea mitä hänellä ei ole. Kiharatukkainen haluaa suorat hiukset jne. Onko se oikeasti niin?

Olen alkanut huomata miehessäni narsistisia piirteitä. Samoja piirteitä, joita tunnistan isästäni. Tiedän mitä siinä helvetissä on elää. Näin sitä koko lapauuteni. Isä kyykytti äitiä mennen tullen, enkä todellakaan aijo taipua samaan kohtaloon.

Missä on hyvä ja kuinka päin? Ja miksi se sama mies saa polveni aina veteliksi. Jo pelkästään hänen autonsa näkeminen tekee minusta levottoman.

seisoa

Minulla on todisteita, että minun miehelläni seisoo sittenkin! Ei, en päässyt koskemaan sitä. En edes näkemään itse vehjettä.

Revin miehen ylös potkimalla aamulla, että nyt ois päästävä töihin ja alappa lähteä viemään kun kerran auton itsellesi haluat päiväksi. Mies pomppasi ylös ja vetäisi verksat jalkaan. Minä näin kuinka housuissa kohosi mahtava aamustondis. MINÄ NÄIN!

Voi miten minä kaipaankaan sitä. Jos edes vähän.

Voiko minun elämäni olla enemmän Anna-Leena Härkösen Ei kiitos -kirjasta kopioitua. Paitsi etten ole nelikymppinen, enkä saa edes säälistä pientä kosketusta muumioituneeseen värkkiini omalta mieheltäni.

Mitähän tämä helvetin elämä on kymmenen vuoden päästä kun nyt on jo näin kuivaa (paitsi viinan suhteen). Elänkö minä tässä nyt säälien itseäni vai miestäni?

olenko vieläkin humalassa

Minulla oli ankara vappu, josta yritän selviytyä vieläkin. Turhan monta päivää meni nautiskellen simaa aamusta iltaan. Tapasin jopa uuden tuttavuuden, jonka kanssa oltiin heti hyvää pataa. Senkun ryypättiin aamuun asti, laulettiin, tanssittiin ja naurettiin. En edes muista enää kyseisen miehen nimeä, tuskin sekään minun. En muista edes kertoneeni omaani, mies vaan keksi minulle jonkun lempinimen.

Yöt venyivät, päivät liukenivat iltaan. Nukuinko edes missään välissä. söinkö edes. Tapasin useaan kertaan H:n. Tapasimme, tervehdimme, halasimme eikä muuta. Meidän on pakko pitää matalaa profiilia. Jokainen tuntuu tietävän mikä peli on menossa. Niinhän se aina menee.

Oma mieheni ei ole kysellyt vapun tekemisistäni. Jostain syystä toivon, että hän saisi niistä jostain kuulla. Sanoisiko hän mitään, jos tietäisi? Ehkä hän jo tietää, muttei laske minua otteestaan.